Feri bhetaula, Katmandu!

Viime viikolla sanoin Nepalille näkemiin, feri bhetaula, ja palasin Suomeen elvyttyäni ensin viikon Malesian rannoilla.

Mitä Nepalissa vietetystä viidestä kuukaudesta sitten jäi käteen?

Lähdin Nepaliin, koska olen työskennellyt kehitysyhteistyön parissa Suomessa jo muutaman vuoden, ja halusin päästä katsomaan miltä kehitysyhteistyö näyttää kohdemaan perspektiivistä. Kuten varmasti kaikilla tällä alalla työskentelevillä, myös minulla on usein ollut epäilyksiä sen suhteen, että onko tekemälläni työllä oikeasti mitään merkittävää ja kestävää vaikutusta, vai menevätkö kehitysyhteistyöhön laitetut rahat sinne kuuluisaan kankkulan kaivoon. Toivoin Nepalissa vietetyn ajan selkeyttävän urasuunnitelmiani ja joko vahvistavan minun olevan oikealla alalla tai antavan ideoita uusille urapoluille. Mitään suurta valaistumista minulle ei tämän viiden kuukauden aikana tullut, vaan olen edelleen sitä mieltä, että vaikka kehitysyhteistyöllä voidaan saada aikaan paljon hyvää, siihen liittyy myös runsaasti ongelmia. Koen nyt kuitenkin olevani valmiimpi analysoimaan näitä ongelmia ja minulla on hitusen parempi käsitys niiden syistä ja seurauksista.

Viidessä kuukaudessa tietysti ehti myös tutustua moniin uusiin tyyppeihin ja saada uusia ystäviä. Nepalilaisten keskuudessa asuminen ja työskentely avasi minulle paremmin nepalilaista elämänmenoa kuin mitä olisin ikinä pystynyt lukemaan yhdestäkään kirjasta. Toisenlaisiin elämäntyyleihin tutustuminen antoi kipinän oman elämäntavan reflektointiin. Etenkin muiden vapaaehtoisen kanssa usein pohdimme hyvän ja onnellisen elämän edellytyksiä ja mietimme, että mikä loppujen lopuksi elämässä onkaan tärkeää.

Tämän kokemuksen jälkeen arvostan myös taas pikkuisen enemmän Suomen puhdasta luontoa ja sitä, että saamme täällä hengittää raikasta ilmaa. Arvostan myös todella paljon Suomen hyvää infrastruktuuria ja sitä, miten hyvin täällä on järjestetty esimerkiksi jätehuolto.

IMG_6757
Näitä mutaisia Katmandun teitä ei tule ikävä.

Nepalilaisesta partiostakin opin yhtä sun toista: Vaikka ulospäin toiminta vaikutti aika erilaiselta kuin Suomessa, niin tutustuessani toimintaan ja partiolaisiin paremmin oivalsin, ettei toiminta niin erilaista olekaan. Etenkin osallistuessani partiotapahtumiin tunsin olevani osa jotain suurempaa liikettä, vaikka aina en aivan ymmärtänytkään, että mitä ympärilläni tapahtui.

IMG_6696
Marssiharjoitukset meneillään Nepal Scoutsien päämajan pihalla.

Vasta kirjoitettuani yllä olevan tekstin tajusin, miten hyvin kokemukseni nivoutuvat yhteen partioihanteiden kanssa: Olen viidessä kuukaudessa rakentanut ystävyyttä yli rajojen; kehittänyt itseäni ihmisenä; muistuttanut itsenäni, että miten tärkeää on rakastaa ja suojella luontoa; ja ennen kaikkea etsinyt elämän totuutta.  Muistan kun joskus muinoin pienenä vartiolaisena opettelin ulkoa ihanteita, ja kun myöhemmin vartionjohtajana yritin pohtia ihanteiden merkitystä omien vartiolaisteni kanssa. Tuolloin ihanteiden merkitys jäi kuitenkin aika pinnalliseksi, ja vasta nyt kerättyäni vähän enemmän elämänkokemusta olen ymmärtänyt miten hyviä ohjenuoria nämä ovat elämään.

Kiitos Suomen Partiolaisille ja Nepal Scoutseille tämän unohtumattoman (partio)kokemuksen mahdollistamisesta. Tämän blogin päivitys päättyy tähän, joten ei muuta kuin kiitos ja näkemiin, dhanyabad ja feri bhetaula!

IMG_6492
Buddhalaisia rukouslippuja Poon Hillin (3210 m) huipulla Annapurnan luonnonsuojelualueella.

 

Mainokset

Nepalilainen partioretki

Viimeisenä viikonloppunani Katmandussa pääsin mukaan partioinnin ytimeen eli metsäretkelle. Päiväretkellemme Shivapurin kansallispuistoon osallistui noin 40 eri ikäistä partiolaista ympäri Katmandua. Ensin suunnistimme maamerkkien avulla muutaman kilometrien lenkin käyden matkan varrella eri rasteilla, jonka jälkeen kokoonnuimme syömään lounasta sekä leikkimään ja laulamaan.

Aikaisemmista kokemuksistani viisastuneena olin pyytänyt retkelle mukaan suomalaisen ystäväni, ja tämä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi, sillä en tuntenut retkeltä ketään entuudestaan, eikä nepalilaiset ole yleensä kovin innokkaita puhumaan englantia tuntemattomien kanssa. Meitä pyydettiin myös opettamaan retkeläisille joku suomalainen partioleikki tai -laulu, ja opetimme ystäväni kanssa heille Aaluetten. Omat laulutaitoni kun eivät ole kovin kummoiset, niin tässäkin kohtaa olin kiitollinen ystäväni tuesta.

Suomalaisesta partioretkestä tämä kokemus erosi lähinnä retkeläisten vaatteiden osalta. Itse olin sonnustautunut lenkkareihin, rentoihin housuihin ja t-paitaan, ja tunsinkin itseni vähän alipukeutuneeksi paikallisten rinnalla, joilla oli päällä täysi partiopuku. Miehillä ja pojilla partiopukuun kuuluu pitkät housut ja pitkähihainen paita, joten kaikki heistä näytti todella hikisiltä asuissaan. Naisten ja vanhempien tyttöjen puku on sari, ja olen aina kuvitellut tämän olevan lähinnä ”edustusasu”, jota ei käytetä metsäretkillä. Olin kuitenkin väärässä, sillä kaikki nuoret naiset saapuivat paikalle sareissaan ja pikkukengissään käsilaukkuja kantaen. Pienemmät tytöt olivat pukeutuneet partiopaitaan, vekkihameeseen ja polvisukkiin. Ensin vähän ihmettelin tätä varustusta, mutta kaikki näytti kuitenkin pärjäävän hyvin vaatetuksesta huolimatta. Ehkä me suomalaiset olemme vähän liian välineorientoituneita, ja meillekin tekisi hyvää muistaa, että kyllä sinne metsään voi lähteä myös ilman uusimpia Goretex-kenkiä ja muita teknisiä vaatteita.

Yksi merkittävä ero Suomeen verrattuna oli myös se, että ruokailun jälkeen roskat jätettiin maahan lojumaan. Onneksi suomalainen ystäväni oli aloitteellinen ja yhdessä ehdotimme nepalilaisille että keräisimme roskat ennen lähtöä. Nepalissa kun ei ole juuri missään julkisilla paikoilla roskiksia, joten nepalilaiset taitavat olla niin tottuneita heittämään roskat maahan, että heillä ei käynyt mielessä niiden siivoaminen edes metsästä.

IMG_6836
Retkemme alussa aurinko porotti kuumasti.
IMG_6832
Pesässä tuleville vartioille piirrettiin maamerkkejä.
IMG_6839
Allekirjoittanut taukopaikalla ”hieman” hikisenä.

IMG_6849

IMG_6862
Nepalilainen retkilounas: chapatia, hakattua riisiä, paahtoleipää ja kuivia nuudeleita.
IMG_6872
Kotimatkalla meidät yllätti kaatosade. Tässä vaiheessa olisin kaivannut niitä suomalaistyylisiä käytännöllisiä sadevaatteita.

Hankekuulumisia

En ole kirjoittanut kovin paljon vapaaehtoistyöni varsinaisesta sisällöstä siksi, että päivät täällä keskustoimistolla tuppaavat olemaan samanlaisia kuin missä tahansa muussakin toimistossa, eli paljon tietokoneen tuijottelua ja aina silloin tällöin joku aivan liian pitkäksi venähtänyt palaveri. Mutta voisin nyt kuitenkin vähän  avata sitä, mitä täällä oikeastaan teen.

Kun saavuin Nepaliin helmikuussa, toinen Suomi-Nepal kumppanuushanke eli FNPP2 (tai tuttavallisemmin Nepal2) oli juuri päättymäisillään. Pääsin osallistumaan vielä hankkeen viimeiseen aktiviteettiin, eli Chitwanissa järjestettyyn kouluttajien seminaariin, josta jo kirjoitinkin aiemmin. Kun kaikki toiminnot oli saatu pakettiin, oli vuorossa enää hankkeen lopputoimet, joihin täällä päässä kuului viimeiset monitorointimatkat maakuntiin, konsultin tekemän loppuarvioinnin läpikäyminen järjestön johdossa, tilintarkastus ja tietysti raportin kirjoittaminen rahoittajalle, eli Suomen ulkoministeriölle.

Edellämainituista minun tehtäviini kuului raportin laatiminen yhdessä hankekoordinaattorin kanssa, minkä lisäksi sain osallistua yhdelle monitorointimatkalle Gorkhan kaupunkiin. Monitorointimatkoilla oli siis tarkoitus tutustua niin kutsuttuihin yhteisöjen kehittämisprojektehihin, joita paikalliset partiolaiset toteututtivat seitsemässä partiopiirissä ympäri Nepalia. Projektien tarkoituksena oli, että piirien aktiivit oppisivat yleisiä projektitaitoja sekä omaan lähiympäristöönsä vaikuttamista ja että paikalliset huomaisivat, että partio on paljon muutakin kuin yleensä katukuvassa näkyvät partiomarssit. Piirit saivat itse päättää, mikä asia heidän yhteisössään kaipasi parannusta ja suunnitella hankkeen, jolla tuotaisiin muutosta tähän asiaan. Hankkeet vaihtelivat huumevalistuksesta puiden istutukseen ja näöntarkastuksien järjestämisestä WC-tilojen rakentamiseen.

Gorkhan partiolaiset olivat rakentaneet levähdyspaikan suositun pyhiinvaellusreitin varrelle. Reitti kulkee kaupungista ylös mäen päälle Gorkhan linnaan, jonne kapuaminen vie noin 45 minuuttia. Aiemmin matkan varrella ei ole ollut yhtään varjoisaa taukopaikkaa, joten partiolaisten rakentama katos otettiin lopulta ilolla vastaan, vaikka kuulemma aluksi jotkut tahot olivatkin olleet huolissaan katoksen sopivuudesta historialliseen ympäristöön. Hankkeessa mukana olleet piirineuvoston jäsenet kertoivat, että katos oli tuonut paljon lisää näkyvyyttä ja positiivista huomiota partiolle alueella.

IMG_5910.jpg
Kyltissä ilmeisesti lukee, että katos on rakennettu Suomi-Nepal kumppanuushankkeen tuella.

Nyt saatuamme raportoinnit ja monitorinnit valmiiksi minun on ollut tarkoitus osallistua Katmandussa elokuun lopussa järjestettävään WAGGGSin (= partiotyttöjen maailmanliiton) Aasian ja Tyynenmeren alueen konferenssin järjestämiseen. Mutta vaikka konferenssi lähestyy kovaa vauhtia, niin täällä ollaan vasta ihan alussa järjestelyiden kanssa. Lista tehtävistä asioista kasvaa päivä päivältä, mutta Nepal Scoutsin sisäisistä byrokraattisista kiemuroista johtuen mitään ei ole vielä kunnolla aloitettu. Työkaverini sanoikin, että todennäköisesti kaikki järjestelyt tehdään viimeisten viikkojen aikana, ja sitten töitä tehdään lähes yötä päivää.

Tällainen asioiden viime tipassa hoitaminen tuntuu olevan Nepal Scoutsin normaali työskentelytapa, ja mitä olen kuullut muilta vapaaehtoiskavereiltani, niin ongelma tuntuu olevan yleinen myös muissa järjestöissä. Tänään tänne Nepaliin saapui kansainvälinen tiimi tekemään GSAT-auditointia, jossa arvioidaan järjestön toimintaa kymmenen eri osa-alueen näkökulmasta. Ryhmä on täällä yhteensä neljä päivää, ja toivottavasti heiltä tulee jotain hyviä kehittämisehdotuksia Nepal Scoutseille.

Puolivälin pohdintoja

Hiljaiselo täällä blogissa meinaa sitä, että elostani Katmandussa on tullut enemmän tai vähemmän rutiinia, eikä ympärillä olevat asiat enää herätä niin paljon ihmetystä kuin aluksi. Hetken aikaa podin myös aika kovaa koti-ikävää (tai lähinnä halua lähteä pois tästä maasta), kun oli sellainen olo, että mikään ei täällä mennyt putkeen. Helpotti kuitenkin tietää, että tämä on normaali osa kulttuurin sopeutumista, ja huonot fiilikset luultavasti menisivät pian ohi, kuten ne suurelta osin ovat menneetkin.

IMG_6632
Loadshedding-sovelluksesta näkee sähkökatkojen ajankohdan ja keston

Tässä kohtaa pitää tunnustaa, että vaikka tiesin tulevani yhteen maailman vähiten kehittyneistä maista, niin en ollut ihan varautunut siihen, millaista arki täällä oikeasti tulisi olemaan. En tietenkään odottanut, että asiat olisivat samalla tavalla kuin Suomessa, mutta se vähän yllätti, että miten huonosti täällä maan pääkaupungissa jotkut perusasiat toimivat.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, Katmandussa sähkö on kortilla ja tällä haava sähkökatkot kestävät kymmenisen tuntia päivässä. Onneksi sähkökatkot eivät tule ihan randomilla, vaan niiden aikataulut näkee netistä tai puhelimeen ladattavasta sovelluksesta.

Verkkovirtaa paikkaamassa monissa taloissa on aggregaatit tai aurinkopaneelit, mutta nämä järjestelmät eivät ole ollenkaan takuuvarmoja, ja täällä Nepal Scoutsien toimistossa käy usein niin, että varavirtakin loppuu. Siinähän sitten istuskellaan ja ihmetellään, kun työt eivät etene mihinkään.

Sähkökatkot tarjoavat kuitenkin hyvän tilaisuuden tutustua paremmin työkavereihin, ja käydä keskusteluja, joihin ei olisi muuten aikaa. Eräänkin sähkökatkon aikana sain tietää, että oikeasti Nepalissa tuotetaan tarpeeksi sähköä, mutta Intia velvoittaa Nepalia myymään heille tietyn määrän tuottamastaan sähköstä. Intia on uhannut padota Nepalin läpi kulkevat joet, jos Nepal ei sähköä myy. Jokien patoaminen merkitsisi pahoja tulvia Nepalin alangoilla, joten Nepalille ei jää juurikaan muuta vaihtoehtoa kuin myydä sitä sähköä. Ja tämä loadshedding-ongelma koskee vain isoimpia kaupunkeja, sillä pienillä kylillä on usein omat vesivoimalat, josta he saavat sähköä omaan käyttöönsä ja syöttävät ylimääräisen sähkön valtakunnan verkkoon.

Toinen asia, johon en ollut varautunut oli, että täällä ei tosiaankaan aina ole itsestäänselvyys, että hanasta tulisi vettä. Vaikka nepalilaiset aina muistavat kertoa, että heillä on maailman toiseksi suurimmat vesivarannot, niin jostain syystä sitä vettä ei kuitenkaan saada tänne Katmandun laaksoon. Vuoristokylissä vettä kyllä riittää niin paljon, että sitä on varaa valuttaa hanasta yötä päivää.  Useamman kerran on käynyt niin, että olen menossa suihkuun tai ryhtymässä pyykinpesuun, niin hanasta kuuluu pelkkää korinaa. Ja niin, se pyykinpesu: Vähän myös kirpasi, kun tajusin, ettei täällä ole yleensä asunnoissa pesukoneita. Vaihtoehtoina on siis vaatteiden kiikuttaminen jonnekin pesulaan, tai niiden peseminen käsin.

IMG_6332
Tunnelmallista pyykinpesua sähkökatkon aikana.

Kolmas huonoja fiiliksiä aiheuttanut asia on Katmandun likaisuus ja pölyisyys. Päällystämättömät tiet takaavat kuivalla kaudella sen, että pölyä on ihan joka paikassa, ja sadekaudella tiet muuttuvat sitten mutavelliksi. Roskaa on myös kaikki paikat täynnä, ja kaduilla näkee siellä täällä minikaatopaikkoja, joita koirat tykkäävät tonkia. Jonkinlainen jätehuoltosysteemi täällä on kyllä olevinaan, sillä meillekin tulee roskakuski kolmena aamuna viikossa noutamaan roskat pienillä kärryillä. En sitten tiedä, että minne roskat niistä kärryistä häviävät, mutta joskus näyttää siltä, että ne menevät suoraan kadulle. Ja roskakuski tulee tietysti aina ennen kuutta aamulla, koska kukapa nyt sitä kauemmin nukkuisi. Tänä aamuna roskien kerääjä taisi tehdä ennätyksen, sillä hän puhalteli pilliinsä meidän oven edessä jo klo 5:12. (Täällä oikeasti kaikki herää aina tosi aikaisin, mutta siitä riittänee juttua ihan omaksi postaukseksi asti.)

IMG_6628
Tällaiset jätekasat ovat ihan tavallinen näky Katmandussa. Oma silmä taitaa olla jo tottunut näihin, sillä huomaan ohittavani ne nykyään sen kummemmin ajattelematta.

 

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta toisaalta Nepal on yllättänyt myös positiivisesti: Elämänmenoon täällä on aika helppo sujahtaa, sillä useimmat tapaamani ihmiset ovat olleet todella avuliaita ja huolehtivaisia. Vuokranantajani tulivat jopa alussa näyttämään minulle kädestä pitäen, että mistä voin ostaa ruokaa ja neuvoivat, miten asunnossa olevalla painekattilalla kokataan. Täällä on myös hyvin turvallisen oloista, eikä minua juuri pelota kävellä yksin kotiin edes pimeällä, ainakaan sen enempää kuin Suomessa. Viikonloppuisin voi käydä rentoutumassa Katmandun laakson ulkopuolella, jossa voi sään salliessa voi ihailla henkäsalpaavia Himalajan maisemia. Lisäksi koti-ikävää voi lievittää jossain Katmandun länsimaalaistyylisessä kahvilassa, jossa kahvin ja kakkupalan saa muutamalla eurolla, ja joita on Thamelin turistialueella vieri vieressä. Olenkin ottanut täällä kaiken irti edullisesta hintatasosta, ja istuskelen kahviloissa enemmän kuin vapaaehtoistyöntekijällä periaatteessa pitäisi edes olla varaa.

IMG_6335
Kakku ja kahvi, 3€
IMG_6539
Huimat Himalajat

Ja jos oikeen huono päivä sattuu kohdalle, niin yritän pitää mielessä, että olen tullut tänne oppimaan nepalilaista elämänmenoa, ja nämä asiat ovat miljoonille nepalilaisille arkipäivää, kun minulle ne ovat vain yksi kokemus muiden joukossa. Muistutan itseäni, että elän todella etuoikeutettua elämää verrattuna suurimpaan osaan nepalilaisista, ja siinä missä minä voin valita asuinpaikkani vapaasti, monet katmandulaiset eivät ole ikinä edes käyneet Katmandun laakson ulkopuolella.Lisäksi täällä asuminen on herättänyt myös miettimään enemmän omaa kulutuskäyttäytymistään. Vaikka pidin itseäni melko ympäristötietoisena jo Suomessa, niin täällä kaikkialla pursuva jäte saa todella miettimään omaa kulutustaan ja jätteentuottoaan. Takeaway-kahvin ostaminen kertakäyttömukissa ei tunnu ollenkaan niin hyvältä idealta, kun tietää että muki todennäköisesti päätyy siihen kadun laitaan, vaikka itse heittäisikin sen kiltisti roskiin. Suomessa sentään voi elää siinä illuusiossa, että muki vain katoaa jonnekin, kun se päätyy pois silmistä käytön jälkeen. Sähköä ja vettäkään ei tule käytettyä yhtä huolettomasti kuin kotona, kun on kokoajan tietoinen siitä, että ne saattavat pian loppua, ja sähkön tuotannon näkee ja kuulee konkreettisesti aggregaatin säksättäessä.

Suurin muutos ajattelussani on kuitenkin tapahtunut siinä, miten suhtaudun ns. ”kehitysmaiden ihmisiin”. Vaikka olen periaatteessa ollut jo pitkään sitä mieltä, että kahtiajako kehitysmaihin ja länsimaihin on keinotekoinen ja turha, ja että kehitysmaissa asuu pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin Suomessa (olenhan jopa työkseni yrittänyt purkaa ns. kehitysmaista kotoisin olevien ihmisten toiseuttamista) niin vasta täällä asia on ihan oikeasti konkretisoitunut minulle. En näe täällä niitä mystisiä apua tarvitsevia kehitysmaiden ihmisiä, joita monien järjestöjen kampanjajulisteet ovat täynnä siellä koto-Suomessa, vaan näen ystäviä, työtovereita, naapureita – kanssaihmisiä. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä nämä paikalliset ajattelevat minusta. Olenkohan heille joku outo valkoinen Muumi (kyllä, välillä tunnen itseni Muumiksi, kun olen niin paljon kaikkia muita isompi), joka on käyttää puolet säästöistään siihen, että voi tulla tänne toiselle puolelle maailmaa kirjoittelemaan blogitekstejä tuolla kummallisella kielellään?

 

 

 

 

Järistyksen vuosipäivänä

Tänään 24. huhtikuuta vietettiin nepalilaisen kalenterin mukaan viime vuoden katastrofaalisen maanjäristyksen vuosipäivää. Länsimaisen kalenterin mukaan vuosipäivä on huomenna 25.4.

Maanjäristyksiähän oli siis täällä viime keväänä useampia, kuten jo aiemmin kirjoitin. Ensimmäinen järistys oli magnitudiltaan 7,8, ja suurin, 12. toukokuuta tapahtunut jälkijäristys 7,3. Yhteensä järistyksissä ja niistä aiheutuneissa lumi- ja maanvyöryissä kuoli lähes 9000 henkeä ja jopa kolme miljoonaa ihmistä jäi kodittomaksi.

Täällä oli tänään luonnollisesti lehdet täynnä juttuja siitä, mitä vuodessa on ehtinyt tapahtua, tai tarkemmin ottaen jäänyt tapahtumatta. Olen yllättynyt siitä, miten vapaasti lehdet saa täällä arvostella hallituksen saamattomuutta maanjäristyksen tuhojen korjaamisessa. Nepalin lähihistoriasta löytyy myös ajankohtia, jolloin lehdistönvapaus on ollut hyvinkin rajoitettua, mutta tällä hetkellä tilanne on vähän parempi, ja Toimittajat ilman rajoja -järjestö nimesikin vastikään Nepalin Etelä-Aasian toiseksi parhaaksi maaksi lehdistönvapauden suhteen. Maailmanlaajuisesti Nepal oli kuitenkin vasta sijalla 105/180.

Tässä muutama pointti, jonka ole lehdistä poiminut:

  • Tuhoisuudestaan huolimatta viime vuoden järistys ei ollut se megashokki, jota tänne alueelle on jo pitkään odotettu. Tämä tarkoittaa sitä, että mannerlaattoihin jäi vielä paljon jännitteitä, ja ne saattaa purkautua joko yhtenä isona järistyksenä, tai sitten laatat saattavat liikkua hiljalleen aiheuttamatta sen suurempia järistyksiä.
  • Jälleenrakennusta varten hallitus perusti jälleenrakennusviraston, jolla on ollut huomattavia ongelmia toimintansa aloittamisessa lähinnä poliittisten ristiriitojen vuoksi. Virasto aloitti toimintansa vasta kuluvan vuoden tammikuussa, eli 9 kuukautta järistyksen jälkeen, ja silloinkin vain symbolisella tasolla laskemalla peruskiven johonkin temppeliin Katmandussa. Varsinaisen jälleenrakennuksen piti alkaa joidenkin lehtitietojen mukaan tänään.
  • Hallitus on ilmoittanut jakavansa kotinsa menettäneille perheille jälleenrakennusavustusta, mutta saadakseen tämän avustuksen perheiden pitää odottaa, että viranomaiset tarkastavat tuhot. Tämän päivän uutisten mukaan avustusta on jaettu vasta joillekin sadoille kotitalouksille ja n. 31 000 perhettä on aloittanut jälleenrakennuksen ilman avustusta. Loput sadat tuhannet kotinsa menettäneet perheet ovat siis edelleen tilapäismajoituksessa. Koko maata ei ole kuitenkaan vielä ehditty käymään läpi, joten todellisuudessa omatoimisten rakentajien luku saattaa olla paljon korkeampi.
  • Kouluja on rakennettu mm. erilaisten järjestöjen avustuksella, mutta silti joidenkin lehtitietojen mukaan jopa miljoona lasta olisi vielä ilman koulurakennusta.
  • Hallitusta on arvostelu laajasti myös siitä, että se haluaa korjauttaa arvokkaat temppelit ja muut historialliset muistomerkit mahdollisimman halvalla kiinnittämättä huomiota rakentajien ammattitaitoon. Maahan virranneen ulkomaisen rahan onkin epäilty menevän virkamiesten taskuun samalla kun satoja vuosia vanhat, kulttuurisesti arvokkaat rakennukset kärsivät entistä enemmän vaurioita osaamattomien korjaajien käsissä.
  • Järistys aiheutti muutoksia myös pohjavesien sijaintiin. Monilla alueilla kaivot ovat kuivuneet, ja kokonaiset yhteisöt joutuvat lähtemään kotiseuduilta, jos pohjavedet eivät pian palaudu ennalleen.

Ylläolevat luvut olen poiminut erinäisistä lähteistä, enkä usko että ne kaikki pitävät täysin paikkansa (tuskin kukaan tietää aivan tarkkoja lukuja), mutta ne antavat ainakin jonkinlaista osviittaa siitä, miltä tilanne nyt näyttää.

Tänään Katmandussa järjestettiin erilaisia muistotilaisuuksia henkensä menettäneille, kuten myös pieni mielenosoitus, jossa arvosteltiin hallituksen hidasta reagointia. Työkavereideni mukaan täällä on kiertänyt erilaisia huhuja siitä, että vuosipäivä olisi jotenkin normaalia vaarallisempi ajankohta, ja että tänään olisi ollut odotettavissa joku iso jälkijäristys. Mutta niinpä vain tämäkin päivä on kääntynyt illaksi ilman sen kummempia järistyksiä, eikä toivottavasti sellaisia tulekaan.

IMG_5311
Sortunut temppeli Katmandun Durbar-aukiolla
IMG_5488
Maanjäristyksen tuhoja Bhaktapurin vanhassa kaupungissa.
IMG_5464
Maisemaa Nagarkotin kylässä Katmandun laakson laitamilla. Taustalla Himalajat, edessä ilmeisesti erään perheen tilapäiskoti.

 

 

Hellettä ja jälkijäristyksiä

Katmanduun saapui viime viikolla kesä, mikä tarkoittaa sitä, että päivälämpötilat nousevat yli 30 asteen. Tuntuu siltä, että tämä lämpö ja auringonpaiste ovat vain pahentaneet kaupungin jo ennestään huonoa ilmanlaatua. Etenkin katupölyä on runsaasti, kun tiet ovat kuivia, eikä tilannetta ainakaan helpota se, että koko meidän naapurustossa on jostain syystä kaivettu tiet auki. Ilmoituksen mukaan tekevät jotain ”connection improvementia”, mitä lie sitten tarkoittaakaan. Täältä käsin uutisointi Suomen katupölytilanteesta vaikuttaa lähinnä huvittavalta, mutta toisaalta onhan se hienoa, että Suomessa puututaan vähän pienempiinkin ongelmiin.

IMG_6175
Ilta-aurinko näkyy usein punaisena pallona saasteverhon takaa.

Meneillään oleva kuiva kausi on myös heikentänyt puhtaan veden saantia Katmandun laaksossa. Muutenkin kroonisesta vesipulasta kärsivän laakson asukkaat saavat kuivalla kaudella yleensä alle kolmasosan siitä vedestä, joka oikeasti olisi tarpeen. Viime kuukausina veden käsittelyä on vaikeuttanut myös polttoainepula, kun puhdistuslaitoksia ei olla saatu toimimaan täydellä teholla. Omassa elämässäni tämä vesipula ei yleensä sen kummemmin näy, mutta eilen aamulla myös meidän talostamme loppui vesi. Onneksi illalla tuli joku ihana pelastava enkeli tekemään jonkun taikatempun, ja vesi alkoi taas virrata hanoista. Tuli kyllä niin etuoikeutettu olo, kun meidän vesiongelmat ratkesivat noin helposti. Vähän tunsin myös syyllisyyttä siitä, että täällä minä vaan tuhlaan paikallisten kallisarvoisia luonnonvaroja käymällä joka päivä suihkussa ja pesemällä kerran tai pari päällä olleita vaatteita. Monilla paikallisilla ei meinaa ole joko ollenkaan juoksevaa vettä kotona, tai sitä tulee hanoista vain hyvin satunnaisesti. Näissä tapauksissa vettä haetaan joko jostain yleisestä kaivosta, tai ostetaan omiin astioihin veden myyjältä. Myös perinteiset julkiset pesupaikat ovat edelleen käytössä, ja niissä näkyy usein ihmisiä pesemässä itseään tai pyykkejään. Nämä ikivanhat koristeelliset kylpypaikat saivat aikoinaan vetensä Himalajan rinteiltä, ja ne toimivat peseytymisen lisäksi myös naapuruston kohtaamispaikkoina. Nykyään niitä käytetään myös muihin tarkoituksiin, esim. konserttien järjestämiseen.

IMG_5568
Kutumba-niminen kansanmusiikkiyhtye esiintyy vanhassa kylpypaikassa.

Eilen myös tapahtui se, mitä olen täällä koko ajan pelännyt: maanjäristys. Toki täällä on ollut jo muutamia pienempiä järistyksiä, mutta eilinen oli ensimmäinen, jonka tunsin oikein kunnolla. Nytkään ei ollut kyse mistään valtavan suuresta järistyksestä, mangnitudiltaan se oli vain 4,5, mutta koska järistyksen keskus oli vain muutaman kilometrin päässä meiltä, niin kyllä se sen verran voimakkaana tuntui, että sai ihmiset tulemaan ulos taloistaan. Itse maanjäristys ei aiheuttanut tuhoja, mutta muutama ihminen loukkaantui, kun he pyrkivät paniikissa ulos aiheuttaen kaaosta. Itseäni jäi mietityttämään se, että jos järistys oli todellakin ”vain” 4,5, niin millainen sitten on yli seiskan järistys. Tällähän oli suunilleen vuosi sitten kaksi isoa järistystä, joissa kuoli yhteensä yli 8000 ihmistä. Nyt järistyksen vuosipäivän lähestyessä paikalliset ovat hyvin varuillaan, ja varmasti pelästyvät helpommin pienempääkin järistystä. Osaan vain kuvitella, millainen maanpäällinen helvetti tämän paikka on ollut vuosi sitten, kun eri suuruisia jälkijäristyksiä tuli muutaman viikon ajan lähes jatkuvalla syötöllä, eivätkä ihmiset uskaltautuneet pitkään aikaan takaisin koteihinsa, vaan nukkuivat teltoissa pihalla. Itseasiassa eilinen järistys oli myös vuoden takaisen järistyksen jälkijäristys, järjestyksessään 447. sellainen.

IMG_5781 (2)
Vuoden 2015 maanjäristyksessä vaurioitunut talo odottaa korjausta Katmandun Durbar-aukiolla.

Onko tässä kaikessa sitten mitään järkeä?  Miksi haluan asua täällä kaiken pölyn ja saasteen keskellä, puolet vuorokaudesta ilman sähköä ja koko ajan varoen mahdollisia maanjäristyksiä? Jos kyse olisi yhtään pidemmästä pätkästä kuin 5 kuukautta, niin varmasti miettisin erittäin tarkkaan, että onko tässä tosiaan mitään järkeä. Mutta onneksi olen niin etuoikeutettu, että voin helposti vaihtaa asuinpaikkaa, eikä täällä ole tosiaan pakko olla, jos siltä tuntuu. Ja toistaiseksi ainakin, kaikista epämukavuustekijöistä huolimatta, täällä asumisessa on ollut paljon enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Ihmiset ovat hämmästyttävän mukavia ja avuliaita, uskontojen ja kulttuurien sekoitus takaa sen, että aina on  jotain uutta opittavaa, eikä tarvitse mennä kovin kauas Katmandun keskustasta, kun on jo luonnon ympäröimänä. Ulkomailla asuessa myös muistuu aina mieleen, että ihmiset todellakin ovat pohjimmiltaan aivan samanlaisia joka puolella maailmaa, vaikka ulkoisesti viettäisimme hyvin erilaisia elämiä. Se tahtoo joskus unohtua, jos ei ikinä poistu siitä omasta pikku kuplastaan, vaikka tietysti ihminen voi asua vuosia ulkomailla ja silti olla poistumatta siitä kuplasta. Mutta jos vähänkään yrittää ymmärtää kohtaamiaan ihmisiä, niin huomaa, että ihmisiähän me kaikki tosiaan ollaan, samoine iloinemme ja murheinemme. 

IMG_6244
Buddhalaisten rukouslippuja apinatemppelinä tunnettuna Swayambunathin temppelialueella Katmandussa.

Eksoottisia eläimiä

Viime viikon lopulla pääsin osallistumaan hankkeemme viimeiseen toimintoon eli kolmipäiväiseen Trainers’ Seminariin, jonne kokoontui yli 100 kokenutta partiokouluttajaa ympäri Nepalia. Chitwanin piirikunnassa, noin kuuden tunnin ajomatkan päässä Katmandusta järjestetyssä seminaarissa käsiteltiin mm. uudistuksen alla olevaa Nepalin partiolaisten koulutussuunnitelmaa.

Nepal on siitä jännittävä paikka, että maan sisällä pääsee kokemaan kakki ilmastovyöhykkeet. Siinä missä Katmandussa on tällä hetkellä Suomen kesää muistuttava sää, eli lämpimähköt päivät ja viileät yöt, alempana Chitwanissa sää on trooppinen ympäri vuoden. Useimmille ihmisille tulee varmasti Nepalista ensimmäiseksi mieleen lumihuippuiset vuoret, eikä moni ehkä tiedä, että Nepalin tasangoilla asuu niinkin eksoottisia eläimiä kuin krokotiilejä, norsuja ja jopa uhanalaisia intiansarvikuonoja,  jotka ovat suurimpia nykyisin eläviä sarvikuonoja. Itse pääsin näkemään edellä mainituista vain krokotiilit, ja nekin hyvin turvallisen etäisyyden päästä.

IMG_5702 (1)
Spottaatko krokon?

Tai no, näinhän minä myös yhden norsun, mutta en aivan sen luonnollisessa elinympäristössä.

IMG_5708 (1)

Chitwanin seminaari oli ensimmäinen kerta kun pääsin tapaamaan ihan oikeita partiolaisia täällä Nepalissa. Tähän mennessä olen siis ollut vain toimistohommissa päämajalla, jossa ollaan aika etäällä itse toiminnasta. Näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna erikoista oli se, että seminaarin osallistujien keski-ikä oli yli viiden kympin. Kun Suomessa partiossa nuorille annetaan paljon vastuuta, täällä vanhempi polvi näyttää pitävän tiukasti kiinni vallasta. Myös hierarkia partion sisällä on suurta, ja sain sen käsityksen, että nuorempien partiolaisten odotetaan lähinnä tottelevan vanhempien määräyksiä. Sama hierarkiakulttuuri elää myös täällä toimistollamme, ja välillä on hyvinkin tarkkaa, että minkä tason pomolle esittelee mitäkin asioita, ”ettei vain sotketa arvojärjestystä”, kuten minulle teroitettiin. Hierarkia johtaa myös siihen, että täältä tuntuisi puuttuvan sellainen yhdessä tekemisen meininki, joka Suomessa on hyvin tyypillistä partiossa. Tämä näkyi hyvin esimerkiksi seminaarin käytännön järjestelyissä: Saavuimme Chitwaniin päivää ennen seminaarin alkua tekemään järjestelyitä, mutta auto, jossa oli kaikki tarvitsemamme materiaalit hajosi jonnekin Chitwanin ja Katmandun väliseen vuoristoon. Auto saavutti Chitwanin vasta illan jo hämärtyessä, ja tietysti me nokkimisjärjestyksessä alimmat saimme sitten pakata yön pimeydessä 150 seminaaripakettia. Muutaman kerran siinä tuli mieleen, että homma olisi saatu hoidettua huomattavasti sukkelammin, jos meillä olisi ollut muutama auttava käsi.

Itse seminaari pidettiin tietysti nepaliksi, joten sen tarkemmin en sen sisällöstä osaa kertoa. Välillä minulle tulikin sellainen olo, että olen paikalla toimittamassa jonkinlaisen maskotin roolia: Sain istua edessä muiden IMG_5752 (1)kunniavieraiden kanssa avajaisseremonian aikana, ja tietysti kaikki halusivat ottaa kanssani valokuvia. Paikallisille minä taisin siis olla se kaikken eksoottisin eläin.

Omasta näkökulmastani parasta seminaarissa oli se, että monet osallistujat tulivat juttelemaan kanssani ja kertoivat näkemyksiään siitä, miten partiotoimintaa pitäisi uudistaa Nepalissa. Eräskin vanhempi herrasmies esitti minulle huolensa siitä, että Nepalissa partio on liian ammattimaista, eikä vapaaehtoisuuteen kannusteta riittävästi. Täällä partio on linkittynyt hyvin pitkälti kouluihin, ja ryhmien johtajia kutsutaan partio-opettajiksi ja kokouksia partiotunneiksi. Ilmeisesti nämä opettajat saava työstään ihan palkkaa, eivätkä toimi vapaaehtoispohjalta, kuten Suomessa.  Sain myös paljon kutsuja tulla käymään eri partiopiireissä ja vierailla koloilloissa (tai siis -aamuissa, sillä täällä kokoukset pidetään usein lauantaiaamuisin). Toivottavasti ehdin käydä jossain, että saan vähän paremman kuvan siitä, millaista partio täällä oikeasti on.

 

Tavallinen päivä toimistolla

Työpäivä Nepal Scoutsien toimistolla alkaa klo 11, jolloin kaikki toimiston parikymmentä työntekijää leimaavat itsensä sisään sormenjälkitunnistuksen avulla. Yllätyin nähdessäni täällä näin modernin kulunvalvontajärjestelmän, vaikka ei kai olisi pitänyt yllättyä, sillä tiedänhän hyvin, että ”kehitysmaa” ei automaattisesti tarkoita, etteikö maassa voisi olla hyvinkin edistynyttä teknologiaa käytössä.

Huikattuani namastet työkavereille siirryn työpisteeseeni, joka sijaitsee samassa huoneessa hankkeemme koordinaattorin Sambidan kanssa. Sambida on lisäkseni ainoa nuori nainen tässä toimistossa, mikä kertoo ehkä jotain yhteiskunnan patriarkaalisuudesta. Muutamia vanhempia naisia täällä kyllä on hallinnollisissa tehtävissä ja huolehtimassa toimiston siisteydestä. Siistijä eli didi (isosisko) tuo myös kaikille työpöydän ääreen kupin nepalilaista teetä kahdesti päivässä.
IMG_5539 (2)

IMG_5544
Yllä perunatäytteinen aloo paratha ja vegemomot. Alla momot chilikastikkeessa eli c-momo.

Lounasaika toimistossamme on klo 14:15-15, ja käymme pienellä porukalla lähes joka päivä samassa ravintolassa syömässä joko momoja (lihalla tai kasviksilla täytettyjä mykyjä), chowmeinia (paistettuja nuudeleita) tai parathaa (perunalla tai lihalla täytettyä leipää). Nepalin ruokakulttuuri heijastaa hyvin maan sijaintia Kiinan ja Intian välissä, sillä siinä missä momot ja nuudelit ovat selkeästi kiinalaista alkuperää, niin paratha taas on intialainen ruoka. Lautasellinen höyrytettyjä kasvismomoja maksaa lähiravintolassamme 75 rupiaa eli n. 0,65 €.

Iltapäivällä meillä on usein pieni tauko työnteossa, sillä jostain syystä nettiyhteys tykkää usein oikutella lounaan jälkeen.

IMG_5537
Tällainen akkuviritemä löytyy meidän työhuoneen nurkasta.

Myös sähkön saannissa on silloin tällöin ongelmia, vaikka toimistollamme onkin käytössä aggregaatti, joka lataa huoneissa olevia akkuja. Varasähköllä voi ladata puhelimia ja tietokoneita, mutta esimerkiksi tulostimen käyttöön sen jännite ei riitä. Paikalliset ovat hyvin tiedostavia sähkön käyttäjiä, sillä esimerkiksi valot laitetaan päälle vasta sitten, kun ei todellakaan näe yhtään mitään, jos edes silloin.

Tällä hetkellä toimiston väki suunnittelee täyttä häkää  Nepal2 -hankkeen viimeistä toimintoa eli Trainers Seminaria, joka pidetään parin viikon kuluttua Chitwanin piirikunnassa. Viikonlopun kestävään seminaariin on tulossa kokeneita partiokouluttajia ympäri maata, ja siellä on tarkoitus keskustella mm. parhaillaan uudistettavasta partiolaisten koulutusjärjestelmästä. Itse pääsen myös osallistumaan seminaariin, ja vaikka tuskin tulen ymmärtämään kovin paljon sen sisällöstä, niin odotan sitä jo innolla, sillä viikonlopun aikana tarjoutunee mahdollisuus käydä ihastelemassa Chitwanin kansallispuistoa.

Itseasiassa juuri tällä hetkellä koko muu toimiston väki on palaverissa. Kyseisen palaverin piti alkaa eilen klo 13:30, mutta jostain syystä se alkoi vasta tänään klo 17. Iso osa eilisestä työpäivästä meni ihmetellessä että koskahan kokous mahtaa alkaa. Näin kolmen viikon kokemuksella voin sanoa, että tämä on täällä hyvin tyypillistä. Ensin kaikilla on kova kiire valmistautua kokoukseen, joka saatetaankin pitää tunteja, tai jopa päiviä myöhemmin. Työajan pitäisi loppua klo 18, mutta viimeksikin kyseinen kokous kesti kolmisen tuntia, joten taitaa tänäänkin mennä ylitöiksi.

Paikalliseen tapaan toimistomme on avoinna myös sunnuntaisin, tosin vain klo 16 asti. Itse olen toistaiseksi työskennellyt myös sunnuntait, mutta saatan siirtyä jossain vaiheessa viisipäiväiseen työviikkoon, koska olen tällainen hemmoteltu eurooppalainen, joka tarvitsee kaksi päivää toipuakseen viiden päivän työputkesta.

Ensivaikutelmia

Huomenna minulle tulee täyteen kaksi viikkoa Nepalissa, ja ennen kuin elämästä täällä tulee täyttä rutiinia, niin on ehkä hyvä kerrata vähän ensivaikutelmia.

Kaupunkina Katmandusta tulee yllättävän paljon mieleen Peking, jossa asuin puolisen vuotta vuonna 2012. Ja tarkoitan siis nimenomaan sitä vanhaa Pekingiä, eli niitä pikkuisia hutongeja, jotka ovat jo suurelta osin saaneet väistyä modernimman rakentamisen tieltä. Täällä keskusta on vielä täynnä vanhoja viehättäviä kivitaloja, joiden pohjakerrokset on täynnä mitä erilaisimpia pajoja ja putiikkeja. Vaikka viime vuotinen maanjäristys tuhosi paljon keskustan keskiaikaisia rakennuksia, niin kyllä täällä vielä riittää runsaasti ihastelemista.

IMG_5375
Värikkäitä taloja Patanissa, eli ”Katmandun Espoossa”.
IMG_5277
Ilmeisesti maanjäristyksessä vaurioitunutta taloa puretaan Thamelissa, Katmandun turistikeskuksessa.

Iltaisin täällä tulee pimeä vähän kuuden jälkeen, ja pimeä tarkoittaa täällä siis oikeasti pimeää. Katuvaloja ei juuri ole, ja vaikka olisikin, niin ne eivät yleensä toimi. Syynä toimimattomuuteen on Nepalia syksystä saakka vaivannut polttoainekriisi, joka on johtanut tiukkaan sähkön säännöstelyyn. Sähköt ovat poissa kiertävän aikataulun mukaan 13 tuntia vuorokaudessa, eri alueilla eri aikaan. Onneksi useimmissa rakennuksissa on joko aurinkopaneelit tai aggregaatti, joiden avulla saadaan toimimaan yleensä yksi lamppu per huone, ja joissain paikoissa sähköä riittää jopa ihan yhteen tai kahteen pistorasiaan. (EDIT: Ei kyllä taida useimmissa taloissa olla varasähköä, vaanko vain kalleimmissa asunnoissa. Esim. paikallinen työkaverini sanoi, ettei heillä moista luksusta ole.) Tällaisen maksukykyisen ulkomaalaisen näkökulmasta sähkön ja polttoaineen vähyys ovat tietysti vain elämää lievästi hankaloittavia seikkoja, mutta usealle nepalilaiselle on kyse elämästä ja kuolemasta. Polttoainekriisin taustalla oleva rajasulku Intian rajalla on vaikeuttanut myös lääkkeiden ja elintarvikkeiden tuontia maahan, joten kylmyys ja nälkä koettelivat etenkin köyhimpiä nepalilaisia ankarasti menneenä talvena. Vaikka rajasulku onkin nyt ohi, niin kaikesta on edelleen pulaa ja polttoaineen hinta korkealla, sillä ne joilla on rahaa ja aikaa seistä tuntitolkulla jonoissa hamstraavat varastot täyteen jättäen vähempiosaiset ilman.

Kaikista kriiseistä huolimatta tapaamani nepalilaiset ovat olleet uskomattoman positiivisia ja ystävällisiä. Ihmisistä ei ainakaan päälle päin näy, että täällä on poikkeustilanne päällä, eikä minun kuulteni kukaan ole sen suuremmin tilannetta valitellut. Tiedä sitten mitä paikalliset keskenään juttelevat, mutta näin ulkopuolisen silmin katsottuna asiat näyttäisi rullaavan täällä kaikesta huolimatta aika hyvin.

 

 

 

Namaste!

Namaste, tuo joogatunneilta tuttu sana, on yleisin Nepalissa käytettävä tervehdys, jota käytetään sekä tuttujen että tuntemattomien kesken. Kirjaimellisesti namaste tarkoittaa suurin piirtein ”kumarran pyhää sinussa”, ja yleensä tervehdyksen yhteydessä tehdäänkin pieni kumarrus kädet liitettynä yhteen kasvojen edessä. Muodollisempi versio tervehdyksestä on namaskar, jota täällä kuitenkin kuulee erittäin harvoin.

Ensi kerralla siis joogatunnilla, tai siinä yhdessä helsinkiläisessä ravintolaketjussa asioidessasi tiedät, mistä on kyse.