Hankekuulumisia

En ole kirjoittanut kovin paljon vapaaehtoistyöni varsinaisesta sisällöstä siksi, että päivät täällä keskustoimistolla tuppaavat olemaan samanlaisia kuin missä tahansa muussakin toimistossa, eli paljon tietokoneen tuijottelua ja aina silloin tällöin joku aivan liian pitkäksi venähtänyt palaveri. Mutta voisin nyt kuitenkin vähän  avata sitä, mitä täällä oikeastaan teen.

Kun saavuin Nepaliin helmikuussa, toinen Suomi-Nepal kumppanuushanke eli FNPP2 (tai tuttavallisemmin Nepal2) oli juuri päättymäisillään. Pääsin osallistumaan vielä hankkeen viimeiseen aktiviteettiin, eli Chitwanissa järjestettyyn kouluttajien seminaariin, josta jo kirjoitinkin aiemmin. Kun kaikki toiminnot oli saatu pakettiin, oli vuorossa enää hankkeen lopputoimet, joihin täällä päässä kuului viimeiset monitorointimatkat maakuntiin, konsultin tekemän loppuarvioinnin läpikäyminen järjestön johdossa, tilintarkastus ja tietysti raportin kirjoittaminen rahoittajalle, eli Suomen ulkoministeriölle.

Edellämainituista minun tehtäviini kuului raportin laatiminen yhdessä hankekoordinaattorin kanssa, minkä lisäksi sain osallistua yhdelle monitorointimatkalle Gorkhan kaupunkiin. Monitorointimatkoilla oli siis tarkoitus tutustua niin kutsuttuihin yhteisöjen kehittämisprojektehihin, joita paikalliset partiolaiset toteututtivat seitsemässä partiopiirissä ympäri Nepalia. Projektien tarkoituksena oli, että piirien aktiivit oppisivat yleisiä projektitaitoja sekä omaan lähiympäristöönsä vaikuttamista ja että paikalliset huomaisivat, että partio on paljon muutakin kuin yleensä katukuvassa näkyvät partiomarssit. Piirit saivat itse päättää, mikä asia heidän yhteisössään kaipasi parannusta ja suunnitella hankkeen, jolla tuotaisiin muutosta tähän asiaan. Hankkeet vaihtelivat huumevalistuksesta puiden istutukseen ja näöntarkastuksien järjestämisestä WC-tilojen rakentamiseen.

Gorkhan partiolaiset olivat rakentaneet levähdyspaikan suositun pyhiinvaellusreitin varrelle. Reitti kulkee kaupungista ylös mäen päälle Gorkhan linnaan, jonne kapuaminen vie noin 45 minuuttia. Aiemmin matkan varrella ei ole ollut yhtään varjoisaa taukopaikkaa, joten partiolaisten rakentama katos otettiin lopulta ilolla vastaan, vaikka kuulemma aluksi jotkut tahot olivatkin olleet huolissaan katoksen sopivuudesta historialliseen ympäristöön. Hankkeessa mukana olleet piirineuvoston jäsenet kertoivat, että katos oli tuonut paljon lisää näkyvyyttä ja positiivista huomiota partiolle alueella.

IMG_5910.jpg
Kyltissä ilmeisesti lukee, että katos on rakennettu Suomi-Nepal kumppanuushankkeen tuella.

Nyt saatuamme raportoinnit ja monitorinnit valmiiksi minun on ollut tarkoitus osallistua Katmandussa elokuun lopussa järjestettävään WAGGGSin (= partiotyttöjen maailmanliiton) Aasian ja Tyynenmeren alueen konferenssin järjestämiseen. Mutta vaikka konferenssi lähestyy kovaa vauhtia, niin täällä ollaan vasta ihan alussa järjestelyiden kanssa. Lista tehtävistä asioista kasvaa päivä päivältä, mutta Nepal Scoutsin sisäisistä byrokraattisista kiemuroista johtuen mitään ei ole vielä kunnolla aloitettu. Työkaverini sanoikin, että todennäköisesti kaikki järjestelyt tehdään viimeisten viikkojen aikana, ja sitten töitä tehdään lähes yötä päivää.

Tällainen asioiden viime tipassa hoitaminen tuntuu olevan Nepal Scoutsin normaali työskentelytapa, ja mitä olen kuullut muilta vapaaehtoiskavereiltani, niin ongelma tuntuu olevan yleinen myös muissa järjestöissä. Tänään tänne Nepaliin saapui kansainvälinen tiimi tekemään GSAT-auditointia, jossa arvioidaan järjestön toimintaa kymmenen eri osa-alueen näkökulmasta. Ryhmä on täällä yhteensä neljä päivää, ja toivottavasti heiltä tulee jotain hyviä kehittämisehdotuksia Nepal Scoutseille.

Mainokset

Puolivälin pohdintoja

Hiljaiselo täällä blogissa meinaa sitä, että elostani Katmandussa on tullut enemmän tai vähemmän rutiinia, eikä ympärillä olevat asiat enää herätä niin paljon ihmetystä kuin aluksi. Hetken aikaa podin myös aika kovaa koti-ikävää (tai lähinnä halua lähteä pois tästä maasta), kun oli sellainen olo, että mikään ei täällä mennyt putkeen. Helpotti kuitenkin tietää, että tämä on normaali osa kulttuurin sopeutumista, ja huonot fiilikset luultavasti menisivät pian ohi, kuten ne suurelta osin ovat menneetkin.

IMG_6632
Loadshedding-sovelluksesta näkee sähkökatkojen ajankohdan ja keston

Tässä kohtaa pitää tunnustaa, että vaikka tiesin tulevani yhteen maailman vähiten kehittyneistä maista, niin en ollut ihan varautunut siihen, millaista arki täällä oikeasti tulisi olemaan. En tietenkään odottanut, että asiat olisivat samalla tavalla kuin Suomessa, mutta se vähän yllätti, että miten huonosti täällä maan pääkaupungissa jotkut perusasiat toimivat.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, Katmandussa sähkö on kortilla ja tällä haava sähkökatkot kestävät kymmenisen tuntia päivässä. Onneksi sähkökatkot eivät tule ihan randomilla, vaan niiden aikataulut näkee netistä tai puhelimeen ladattavasta sovelluksesta.

Verkkovirtaa paikkaamassa monissa taloissa on aggregaatit tai aurinkopaneelit, mutta nämä järjestelmät eivät ole ollenkaan takuuvarmoja, ja täällä Nepal Scoutsien toimistossa käy usein niin, että varavirtakin loppuu. Siinähän sitten istuskellaan ja ihmetellään, kun työt eivät etene mihinkään.

Sähkökatkot tarjoavat kuitenkin hyvän tilaisuuden tutustua paremmin työkavereihin, ja käydä keskusteluja, joihin ei olisi muuten aikaa. Eräänkin sähkökatkon aikana sain tietää, että oikeasti Nepalissa tuotetaan tarpeeksi sähköä, mutta Intia velvoittaa Nepalia myymään heille tietyn määrän tuottamastaan sähköstä. Intia on uhannut padota Nepalin läpi kulkevat joet, jos Nepal ei sähköä myy. Jokien patoaminen merkitsisi pahoja tulvia Nepalin alangoilla, joten Nepalille ei jää juurikaan muuta vaihtoehtoa kuin myydä sitä sähköä. Ja tämä loadshedding-ongelma koskee vain isoimpia kaupunkeja, sillä pienillä kylillä on usein omat vesivoimalat, josta he saavat sähköä omaan käyttöönsä ja syöttävät ylimääräisen sähkön valtakunnan verkkoon.

Toinen asia, johon en ollut varautunut oli, että täällä ei tosiaankaan aina ole itsestäänselvyys, että hanasta tulisi vettä. Vaikka nepalilaiset aina muistavat kertoa, että heillä on maailman toiseksi suurimmat vesivarannot, niin jostain syystä sitä vettä ei kuitenkaan saada tänne Katmandun laaksoon. Vuoristokylissä vettä kyllä riittää niin paljon, että sitä on varaa valuttaa hanasta yötä päivää.  Useamman kerran on käynyt niin, että olen menossa suihkuun tai ryhtymässä pyykinpesuun, niin hanasta kuuluu pelkkää korinaa. Ja niin, se pyykinpesu: Vähän myös kirpasi, kun tajusin, ettei täällä ole yleensä asunnoissa pesukoneita. Vaihtoehtoina on siis vaatteiden kiikuttaminen jonnekin pesulaan, tai niiden peseminen käsin.

IMG_6332
Tunnelmallista pyykinpesua sähkökatkon aikana.

Kolmas huonoja fiiliksiä aiheuttanut asia on Katmandun likaisuus ja pölyisyys. Päällystämättömät tiet takaavat kuivalla kaudella sen, että pölyä on ihan joka paikassa, ja sadekaudella tiet muuttuvat sitten mutavelliksi. Roskaa on myös kaikki paikat täynnä, ja kaduilla näkee siellä täällä minikaatopaikkoja, joita koirat tykkäävät tonkia. Jonkinlainen jätehuoltosysteemi täällä on kyllä olevinaan, sillä meillekin tulee roskakuski kolmena aamuna viikossa noutamaan roskat pienillä kärryillä. En sitten tiedä, että minne roskat niistä kärryistä häviävät, mutta joskus näyttää siltä, että ne menevät suoraan kadulle. Ja roskakuski tulee tietysti aina ennen kuutta aamulla, koska kukapa nyt sitä kauemmin nukkuisi. Tänä aamuna roskien kerääjä taisi tehdä ennätyksen, sillä hän puhalteli pilliinsä meidän oven edessä jo klo 5:12. (Täällä oikeasti kaikki herää aina tosi aikaisin, mutta siitä riittänee juttua ihan omaksi postaukseksi asti.)

IMG_6628
Tällaiset jätekasat ovat ihan tavallinen näky Katmandussa. Oma silmä taitaa olla jo tottunut näihin, sillä huomaan ohittavani ne nykyään sen kummemmin ajattelematta.

 

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta toisaalta Nepal on yllättänyt myös positiivisesti: Elämänmenoon täällä on aika helppo sujahtaa, sillä useimmat tapaamani ihmiset ovat olleet todella avuliaita ja huolehtivaisia. Vuokranantajani tulivat jopa alussa näyttämään minulle kädestä pitäen, että mistä voin ostaa ruokaa ja neuvoivat, miten asunnossa olevalla painekattilalla kokataan. Täällä on myös hyvin turvallisen oloista, eikä minua juuri pelota kävellä yksin kotiin edes pimeällä, ainakaan sen enempää kuin Suomessa. Viikonloppuisin voi käydä rentoutumassa Katmandun laakson ulkopuolella, jossa voi sään salliessa voi ihailla henkäsalpaavia Himalajan maisemia. Lisäksi koti-ikävää voi lievittää jossain Katmandun länsimaalaistyylisessä kahvilassa, jossa kahvin ja kakkupalan saa muutamalla eurolla, ja joita on Thamelin turistialueella vieri vieressä. Olenkin ottanut täällä kaiken irti edullisesta hintatasosta, ja istuskelen kahviloissa enemmän kuin vapaaehtoistyöntekijällä periaatteessa pitäisi edes olla varaa.

IMG_6335
Kakku ja kahvi, 3€
IMG_6539
Huimat Himalajat

Ja jos oikeen huono päivä sattuu kohdalle, niin yritän pitää mielessä, että olen tullut tänne oppimaan nepalilaista elämänmenoa, ja nämä asiat ovat miljoonille nepalilaisille arkipäivää, kun minulle ne ovat vain yksi kokemus muiden joukossa. Muistutan itseäni, että elän todella etuoikeutettua elämää verrattuna suurimpaan osaan nepalilaisista, ja siinä missä minä voin valita asuinpaikkani vapaasti, monet katmandulaiset eivät ole ikinä edes käyneet Katmandun laakson ulkopuolella.Lisäksi täällä asuminen on herättänyt myös miettimään enemmän omaa kulutuskäyttäytymistään. Vaikka pidin itseäni melko ympäristötietoisena jo Suomessa, niin täällä kaikkialla pursuva jäte saa todella miettimään omaa kulutustaan ja jätteentuottoaan. Takeaway-kahvin ostaminen kertakäyttömukissa ei tunnu ollenkaan niin hyvältä idealta, kun tietää että muki todennäköisesti päätyy siihen kadun laitaan, vaikka itse heittäisikin sen kiltisti roskiin. Suomessa sentään voi elää siinä illuusiossa, että muki vain katoaa jonnekin, kun se päätyy pois silmistä käytön jälkeen. Sähköä ja vettäkään ei tule käytettyä yhtä huolettomasti kuin kotona, kun on kokoajan tietoinen siitä, että ne saattavat pian loppua, ja sähkön tuotannon näkee ja kuulee konkreettisesti aggregaatin säksättäessä.

Suurin muutos ajattelussani on kuitenkin tapahtunut siinä, miten suhtaudun ns. ”kehitysmaiden ihmisiin”. Vaikka olen periaatteessa ollut jo pitkään sitä mieltä, että kahtiajako kehitysmaihin ja länsimaihin on keinotekoinen ja turha, ja että kehitysmaissa asuu pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin Suomessa (olenhan jopa työkseni yrittänyt purkaa ns. kehitysmaista kotoisin olevien ihmisten toiseuttamista) niin vasta täällä asia on ihan oikeasti konkretisoitunut minulle. En näe täällä niitä mystisiä apua tarvitsevia kehitysmaiden ihmisiä, joita monien järjestöjen kampanjajulisteet ovat täynnä siellä koto-Suomessa, vaan näen ystäviä, työtovereita, naapureita – kanssaihmisiä. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä nämä paikalliset ajattelevat minusta. Olenkohan heille joku outo valkoinen Muumi (kyllä, välillä tunnen itseni Muumiksi, kun olen niin paljon kaikkia muita isompi), joka on käyttää puolet säästöistään siihen, että voi tulla tänne toiselle puolelle maailmaa kirjoittelemaan blogitekstejä tuolla kummallisella kielellään?